Olipa kerran krapulainen maanantaipäivä. Puhelin piippas kesken työpäivän. Ajattelin, että viesti olis tullut mun hyvältä ystävältä, joka lähti suomalaisia miehiä pakoon lämpimään, mutta ei. 

Tässä vaiheessa soitin parhaalle kaverilleni itkupotkuepätoivoraivaripuhelun, kirottiin yhdessä viestin lähettänyttä Herra X:ää ja kun sain koottua ajatukseni ja kun taas pystyin raivoamisen sijaan keskustelemaan normaalisti, mun kaveri vaan totes että mulla on niin paljon epäonnistuneita ja surkuhupaisia suhteita miesten kanssa, et voisin alkaa kirjottaa kirjan niistä. Tässä mä sitten kirjotan tätä blogia.

”moi mitä kuuluu” ilman mitään vitun kysymysmerkkiä/huutomerkkiä/pistettä/hymiötä/YHTÄÄN MITÄÄN.

Olin jo vastaamassa pitkän avautumisviestin jossa vaadin selitystä 1. miksi teit oharit 2. miksi et ole vastannut mun puheluihin 3. miksi otat yhteyttä tälleen kahden (2) kuukauden päästä?

Päätin olla vastaamatta mitään.

Mun ja X:n historiasta sen verran, että tapailtiin (=nähtiin sattumalta baarissa ja pantiin aina kun jompikumpi oli toisen huudeil) about kuukausi tossa keväällä. Meno rupes menee liian vakavaksi X:n mielestä ja vaikka vannotin, että se, että vietätään koko viikonloppu kahdestaan kämpillä, ei tee siitä vielä vakavaa laitto X poikki ja lakkas vastaamasta mun itkuisiin humalapuheluihin lauantaiöisin.

Mä lähden nyt lenkille ILMAN PUHELINTA, etten murra jalkaani ja joudu pakon edessä soittamaan X:ää apuun. Mä en pidä siihen mitään yhteyttä ennenku se on hakenut mulle kuun taivaalta.