Nyt tulee paskaa niskaan oikeen kaatamalla. Mun pitää ilmeisesti ruveta uskomaan, että mikään hyvä ei kestä ja minä olen aina kaiken pahan alku ja juuri.

Eilen oli ihan järkyttävä päivä. Oon elänyt jossain horroksessa, itkenyt ja itkenyt ja itkenyt ja itkenyt. Tänään aamu näytti paremmalta, mutta iltaa kohden huonontunut.

Mä vaadin mun ystäviltä varmaan liikoja. Mä odotan niiden olevan yli-ihmisiä, samanlaisia ylisuorittajia, kuin minä. Mä vaadin täydellistä lojaaliutta ja rehellisyyttä ja arvostusta. Mä haluan, että mulle ollaan yhtä rehellisiä ja lojaaleja, kun mä oon mun parhaille ystäville ja mä myös haluan, että kumpikin siinä suhteessa pitää toista samanarvoisena, ei huonompana eikä parempana.

Mulle yksi punainen vaate kaverisuhteissa on entiset poikaystävät. Mä en halua olla mun ystävien entisten heilojen kanssa missään tekemisissä, enkä mä myöskään halua, että mun ystävät on mun entisten kanssa hyvää pataa. Toiset voi kuvitella, että mä oon joku pirttihirmubitch, joka pakottaa ystävänsä valitsemaan puolensa erotessaan poikaystävästään, mutta ei se oo niin. Tietenkin, jos mulla ja mun entisellä on yhteisiä kavereita, ne pysyy yhteisinä, mutta ne ystävät, ketkä ei ole millään tavalla tekemisissä mun entisten kanssa, ei myöskään tule olemaan. Mä perustelen tätä sillä, että asioilla on aina kaksi puolta, enkä mä halua, että kukaan mun ystävistä joutuu välikädeksi mun ja tässä tapauksessa, AJ:n väleihin. Toinen hyvä argumentti on mun mielestä se, että niinku olen täällä blogissani varmasti monesti todennut, AJ on päässyt mun lähelle, lähemmäs, kun kukaan koskaan tulee pääsemäänkään, enkä mä halua, että ne jutut, millanen ihminen oon sisimmältäni, leviää mun läheisten tietoisuuteen. Mulle on se ja sama, vaikka AJ kertoisi mun päihdehistoriasta tai perhetaustoista joista erittäin harva mun ystävistä tietää oikeasti yhtään mitään ympäri kaupunkia, kunhan AJ ei kerro niitä juttuja suoraan mun läheisille ystäville, jolloin mun ystävät joutuisi punnitsemaan ketä uskoa. Niin kuin sanoin, asioilla on aina kaksi puolta.

Jep, tiedän, mä oon tosi mustavalkonen tän asian suhteen, mutta mulle ihmissuhteet on mustavalkosia. Joko mä oon koko sydämestäni siinä suhteessa mukana tai en ollenkaan. Enkä mä pysty olemaan koko sydämelläni jonkun ihmisen paras ystävä, jos tiedän, että se tietää mun suurimmista salaisuuksista tai pimeimmistä peloista, joita en tule ikinä vapaaehtoisesti kertomaan hänelle.

Äsken tämä sotku sai uusia puolia. Meillä on sellanen pieni kaveriporukka, johon kuuluu minun lisäkseni tämä minun parhaista parhain ystävä sekä toinen hyvä ystävä. Meidän piti viettää tyttöjen iltaa itsenäisyyspäivän kunniaksi ja sitä iltaa on suunniteltu kesästä asti. Nyt mun ja mun parhaan ystävän tulehtuneiden välien takia (anteeksipyyntöä odotellessa!!!!!) tämä kolmas henkilö meidän porukasta ilmoitti mulle, että en ole tervetullut. Okei. Kiva. Thanks mate. Toisaalta mä ymmärrän tätä mun ystävää hyvin, kun pyysi etten tulisi mukaan, mutta en mä ole tappelemaan menossa. Mä tarviin vaan sen yhden anteeksipyynnön ja pientä osoitusta siitä, että kaduttaa, niin asia on sillä selvä. Onko yksi helvetin anteeksipyyntö liikaa pyydetty? Näköjään on.

Ja nyt kun luen tämän postauksen vielä kerran läpi, tajuan, että tämä riita kuulostaa ihan yläasteikäisten tyttöjen draamalta. Tytöt ei taida ikinä aikuistua näissä asioissa, samanlaisia poikaystäväriitoja, oli ne sitten 13 tai 23...