Hermoromahdus.

Tiedättekö mikä on maailman toisiksi kamalin asia? Se tunne, kun tietää olleensa joskus onnellinen, mut ei vaan pysty uskomaan, että ne asiat, joista silloin iloitsi, olisi olleet totta, koska nyt jokainen niistä asioista on kääntynyt päälaelleen. Kaikista kamalin tunne on se, kun herää vieraasta sängystä toiselta puolelta kaupunkia hirveessä krapulassa ja joutuu kävelemään pitkän matkan kuudentoista sentin koroissa eläkeläisten ja perheiden katsellessa paheksuen kauppareissuillaan.

Tästä seuraa toivottu AJ-avautuminen.

Ensimmäinen muistikuva AJ:stä on se, kun oksensin baarin pihalla ja AJ tuli kysymään, että onko mulla kaikki kunnossa (öö...näit just mun oksentavan mun kengille ja kysyt et onko mulla kaikki kunnossa???) ja vastaukseksi käskin AJ:tä pitämään mun hiuksista sillä aikaa, kun oksennan vatsalaukkuni tyhjäksi. AJ antoi mulle takkinsa (vaikka vaarana oli sen tuhriminen oksennukseen) ja haki baarista mulle vettä. Vihdoin, kun oksentaminen loppui, nousin maasta ja katsoin ensimmäistä kertaa AJ:tä. AJ oli täysin vastakohta mun miesihanteelle: Sillä oli ylikasvanut tumma tukka, parransänki ja kropaltaan se oli tosi pienikokoinen,ehkä viisi senttiä mua pidempi, mutta varmaan kolmekymmentä kiloa kevyempi. Mutta silti, tunsin heti, että se on menoa nyt.

AJ:n tarjoutui viemään mut kotiin. Tiesin jo noin kahden tunnin oksenteluhetken juttutuokion jälkeen, että tässä pojassa on jotain mitä aikaisemmissa tuttavuuksissa ei ole ollut ja otin riskin ja pyysin sitä iltateelle. Juteltiin aamu seiskaan asti ja nukahdettiin olkkarin karvamatolle lusikka-asentoon. How cute is that?!

Siitä illasta on nyt melkein kolme vuotta ja voisin tehdä mitä vaan, että pääsisin siihen hetkeen, kun nousin maasta ja katsoin ensimmäistä kertaa AJ:tä silmiin. Ja kiittäisin huolenpidosta ja kävelisin pois.

Olin kuitenkin tyhmä enkä lähtenyt pois vaan jäin. Siihen kahteen vuoteen mahtui paljon naurua, rakkautta, hyvää seksiä, hellyyttä ja välittämistä, mutta myös ihan liikaa kyyneleitä ja ahdistusta. Päällimmäisenä siitä vuodesta jäi kuitenkin käteen, se, kuka minä olen. Mä olen ihana, mukava, rehellinen ja hauska tyttöystävä, mutta olen myös sitoutumiskammoinen, liikaa omaa tilaa kaipaava ja ahdistunut nuori nainen. Tein AJ:n suhteen oikeastaan kaikki virheet mitä parisuhteessa voi tehdä enkä yhtään ihmettele, ettei AJ tahdo olla mun kanssa missään tekemisissä. Ei sen puoleen, en mä tiedä itsekään oisko musta olemaan ystävä hänelle.

Kaikin puolin se kaksi vuotta oli hienoa aikaa enkä oo ikinä tuntenut ketään kohtaan samanlaisia tunteita. En voi sanoa, että olisin rakastanut AJ:tä, koska ei sellaisia juttuja tee rakastamalleen ihmiselle, kun mä tein sille, mutta ihan helvetisti mä siitä miehestä välitin. Ja taidan välittää vieläkin, koska mulle nousee kyyneleet silmiin aina, kun mietin meidän eroa. Mä en tahdo takaisin siihen suhteeseen. Mä tahtoisin vierelleni vaan sen saman AJ:n kehen tutuistuin kolme vuotta sitten 11.9.2010.

Mua itkettää ja kuuntelen mun ja AJ:n biisiä, Haloo Helsingin Kuule minua. Voi, kun AJ tietäisit, kuinka paljon mä kaipaan niitä iltoja, kun elämä potki mua päähän ja sä pidit mua sylissä ja vakuutit että kaikki tulee järjestymään siihen asti, että nukahdin. Olit oikeessa, asiat järjestyi. En oo koskaan ollut onnellisempi, kun tällä hetkellä, mutta silti jotain puuttuu. Ja se olet sinä. Ei poikaystävänä, vaan ihmisenä, joka on näki kaikki mun virheet ja silti jaksoi välittää. Eilen taisin väittää, että Ike oli mun elämäni virhe, mutta väitän tänään toista. Mun elämäni suurin virhe oli jättää AJ niin kusipäisesti.

Laitan tän biisin nyt soimaan ipodista repeatilla ja kaivan laatikosta AJ:n vanhan paidan, joka päällä nukun aina, kun oon paskana. 

"Anna minulle hetki aikaa, hetki aikaa miettiä uudelleen, laittaa sanat oikeaan paikkaan, sanoa mitä todella tarvitsee, ei mitään liikaa, ei mitään turhaa, vain ne sanat jotka sielua ravistaa. Kuule minua, kuule minua"

Tajusin muuten äsken, että tänään on perjantai ja mä oon kotona itkemässä yksin ?!? Eka perjantai, kun oon selvinpäin yksin kotona ehkä yhdeksään kuukauteen... Huomenna täytyy siis juoda kaksin käsin ja vielä varpaidenkin avustuksellakin. Ehkä mä löydän itseni huomenna oksentamasta kantabaarini edessä ja joku prinssi uljas tulee tarjoamaan apuaan, ihan niin kuin kolme vuotta sitten AJ teki.